Jussi Sepän “Lintujen äänet”

Lintujen äänet
Taskukirja lintujen lajin määräämiseksi laulusta ja kutsuäänistä tekijän kuvittamana
Jussi Seppä
WSOY 2. painos 1945

Antikvariaateista ja kirjastojen poistomyynneistä tekee joskus todellisia löytöjä. Viimeksi löysin hyväkuntoisen Svenssonin (varpuslintujen tunnistamiseen) kahdella eurolla.

Pari vuotta sitten löytyi lintujen äänistä kiinnostuneelle varsinainen löytö, Jussi Sepän “Lintujen äänet”.

Sen esipuheen ovat kirjoittaneet kustantajan edustajat, jääkärimajuri Heikki Kekoni sekä filosofian tohtori Einar Fieandt. He toivovat kirjan saavan “ansaitun huomion ja mielenkiinnon osakseen nuorison ja luonnonystäväin keskuudessa”.

Jussi Sepän rehevä ja adjektiivirikas kirjoitustyyli on täydellinen vastakohda nykyaikaisen määrityskirjallisuuden tekstille, josta on poistettu tilan ja kiireisen lukijan ajan säästämiseksi jopa kaikki verbit. Sepän leppoisa vanha suomenkieli kuulostaa nykylukijan korvaan toisinaan jopa tahattoman koomiselta. Otetaanpa esimerkki kiurusta:

“Leivonen – niin, me kaikki tiedämme mitä merkitsee se, kun leivo laulahtaa … Tärkeätä vain on, että silmä vapaasti saa nähdä, miten kesäinen “kotiseutu” yhtenä aukeamana pilviinkin erottautuu. Yhtä aukea kuin avaruus on yllä ja alla, yhtä aukean täytyy maakamarankin leivosen asuinpaikkana olla … Vapaana maan humusta, ilman kiintopistettä, puhtaassa, kirkkaassa ilmameressä helähtää se niin ihanalta, että se tuskin koskaan voi häipyä mielestä kaipausta jättämättä … Leivosen laulu on runoilijan kuvakieltä kesästä, kukista ja auringosta.”

Niin, yliampuvaako? Ehkä, mutta mutta… kieli ja konteksti huomioiden, veikkaan tuon tapaisen tekstin kolahtaneen kohdeyleisöön, kolkytluvun varhaisnuoriin.

Tekstin äkillisestä yliampuvuudesta ei kannata säikähtää. Jussi Seppä on oikeasti ensimmäisiä “nykyaikaisia” lintuharrastajia. Hän katsoi ja kuunteli lintuja, ei yksinomaan ampunut tai keräillyt munia. Hän opastaa nuoria esipuheessaan:

“On eräs keino, jonka avulla voi varsin mielenkiintoisella tavalla lähestyä lintumaailmaa ja joka amatööritutkijalle ja nuorisolle on hyvin sopiva ja kasvattava. Se keino on lintujen määrääminen laulusta y. m. biologisista tuntomerkeistä. Tämä havainto- ja tutkimistapa on omiaan aivan erikoisesti lähentämään tutkijaa ja tutkittavaa, koska tässä huomioiden teko kohdistuu erityisesti lintujen sielunelämään ja henkisiin lahjoihin ja niiden ilmauksiin.”

Kansankynttilä Seppä on ollut vähintään oikeassa. Pyssyt pois, kiikarit kaulaan ja maastoon katselemaan ja kuuntelemaan.

Pelkällä runoilulla ja kohtuullisella kirjoitustaidolla varustetulla adjektiivihötöllä ei kirja yltäisi yhdeksi lintujen äänien esittelyn perusteokseksi. Sellainen kirja kuitenkin on! Hän on analysoinut hyvin tarkkaan lintujen laulua, luokitellut ja kuvannut niitä sanallisesti.

Hän on jakanut linnut:
1. Säelaulajiin

  • säkeenyhdistäjät (satakieli, kiuru)
  • lavertajat (lehtokerttu)
  • säkeenkertaajat (rautiainen)
  • tavunyhdistäjät (hemppo)

2. Tavunkertaajiin (varpunen, käenpiika)
3. Tavulaulajiin

  • Viheltäjät (punatulkku, kuhankeittäjä)
  • Visertäjät (urpiainen, koskikara)
  • Kirkujat (tervapääsky)
  • Kehrääjät (kehrääjä)
  • Rääkkyjät (varis, närhi)

Yhtenä esimerkkinä varsin onnistuneesta laulunsäkeen sanallisesta kuvauksesta on rautiainen. Lajihan on hyvin vaikeasti kuvailtava:

“Rautiainen on säkeenkertaaja, vaikka säkeet usein sen innokkaoimmin laulaessa sulloutuvat niin yhteen, että säkeen kerrantaa ei helposti huomaa, erittäinkin kun säkeet ovat monasti eri pitkiä ja vaihtelevat muodoltaan. Siinä suhteessa se paljon muistuttaa hippiäistä ja peukaloista, joiden laulua rautiaisen laulu äänen värin ja korkeudenkin puolesta paljon muistuttaa. Lausunta on nopea ja rytmi epävakainen äänten pituuden vaihdellessa. Äänen liikunta on vähäpätöinen, eri äänet heilahtelevat varsin lähellä toisiaan, jonkatähden se voi kauan kuultuna tuntua hiekan yksitoikkoiselta. Siellä täällä säkeiden keskellä kuulee peipposen hyi-äänen, jolloin ääni, kuten peipposenkin, kohoo hiukan ylöspäin. Lopussa äänen korkeus tavallisesti laskee. Kuten hippiäisen laulussa sorahtaa heikko r, kuuluu se myöskin rautiaisen laulussa.”

Siinäpä mallia hyvin analysoidusta säkeestä. Lisäksi hän on käytännössä kaikissa lajeissa piirtänyt äänistä ja laulusäkeistä graafista notaatiota ja perinteisempää nuotinnusta.
Jo yksin nuotinnus, sen alle kirjoitettuine “sanoituksineen” on kerrassaan viehättävä tapa kuvata linnun laulua. Seppä on toisin sanoen kirjoittanut ja piirtänyt varsin onnistuneita spektrogrammeja jo 30-luvun loppupuolella.

Kaiken lisäksi Sepän teoksessa on kuvattu lukuisa määrä kutsuääniä varsin onnistuneesti. Joskus taas on menty metsään rytinällä. Pahin floppi lienee rautiaisen kutsuäänet. Selityksenä lienee, että kyseessä on ollut 30-luvun optiikalla vaikea laji.

Jussi Sepän teos “Lintujen äänet” on harmaaksi kauhtunut, pienikokoinen ja vaatimaton, mutta sisältä silkkaa kultaa. Tieto- ja taideteos vailla vertaa.

Leave a Reply